175 tonnin maantiejunalla Australian takamailla

Australian takamailla 52-vuotias isoäiti istuu 175 tonnin kuormalle mitoitetun Volvo FH 16 Tri Drive -maantiejunan ohjauspyörän takana. Takana on neljä perävaunua ja edessä kuuma päivä tien päällä. Maxine Taylor, rekkakuskin tytär ja rekkakuskin leski, ei vaihtaisi tätä mihinkään.

Koe tässä Kuljettajien maailma- jaksossa, millaista on ajaa 175 tonnin maantiejunaa Australian takamaiden halki.

Maxine Taylor, kuorma-autonkuljettaja.

Maxine Taylor – isoäiti ja kuorma-autonkuljettaja seuraa isänsä ja miesvainaansa jalanjäljissä.

Maxine Taylorin kuorma-auto nostattaa punertavan pölypilven. Taivaanranta väreilee Australian auringon läkähdyttävässä kuumuudessa, kun hän paahtaa eteenpäin 90 kilometrin tuntivauhtia. Tervetuloa takamaille.

Lämpötila ulkona on 48 celsiusastetta – mutta huonomminkin voisi olla. Takamailla lämpötila saattaa usein nousta pitkästi yli viidenkymmenen.

– Vettä on juotava paljon, muuten nestehukka yllättää äkkiä, hän toteaa arkipäiväisesti. – Kuumuus koettelee ankarasti. Ilman ilmastointia täällä ei selviäisi.

Satojen kilometrien matka erottaa 52-vuotiaan isoäidin sivistyksestä. Täällä on yksinäistä. Elonmerkkejä ei juuri näy, mitä nyt lehmä, kameli tai dingo silloin tällöin lönkyttelee tien poikki – tai toinen yhtiön kuorma-auto ajaa vastaan. 

Vettä on juotava paljon, muuten nestehukka yllättää äkkiä.

Maxine Taylor

kuorma-autonkuljettaja

Hän laittaa ääntä stereoihin ja laulaa australialaisen musiikkilegendan Jimmy Barnesin mukana. Se saa kuulemma adrenaliinin liikkeelle. Ehkä se myös vie ajatukset pois miehestä, jonka pitäisi olla kuorma-autossa hänen rinnallaan täällä Australian takamaiden pölyisillä teillä.

– Kun mieheni sairastui, hän ryhtyi opettamaan minua maantiejunan kuljettajaksi, Maxine kertoo. – Ajatus oli tehdä töitä yhdessä hänen viimeiset vuotensa, jotta pystyisin elättämään itseni.

Kolme vuotta pariskunta teki töitä samalle yritykselle samassa miehistössä ja vietti aikansa yhdessä yhtiön leirillä. He näkivät toisensa joka ilta, kunnes kaksi vuotta sitten Maxinen aviomiehestä aika jätti.

– Se ei koskaan ole kaukana mielestä. Ajattelen häntä joka päivä. Hänen vuokseen minä yhä ajan, vaikka hän ei enää ole keskuudessamme.

Maxinen reitti kulkee Länsi-Australian syrjäisellä Pilbaran alueella sijaitsevan Woodie Woodien ja rannikkokaupunki Port Hedlandin väliä. Edestakaista matkaa tulee 800 kilometriä, ja hän ajaa sen kerran päivässä (kuuden ajon jälkeen on vuorossa lepotauko). Rupeama kestää kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen tulee kahden viikon vapaa. Tuolloin hän pääsee kotiin Brisbaneen 5 000 kilometrin päähän Australian itärannikolle. Paluumatkat hän ajaa neljä valtavaa perävaunua tyhjillään. Matkalla satamaan perävaunuissa on mangaania, joka on hiiltä muistuttavaa mustaa metallia. Sitä käytetään ruostumattoman teräksen valmistuksessa.

 

Tien päällä iltahämärässä aavikolla.

Meno-paluumatka kestää tavallisesti 12–13 tuntia, mutta esimerkiksi rengasrikon, toimintahäiriön tai huonojen tieolosuhteiden vuoksi 17 tuntiakaan ei ole tavatonta.

Maxine tekemässä ajoa edeltävää tarkistusta kuorma-autolleen.

Maxine on mieltynyt vahvoihin siteisiin ja yhteisöllisyyteen alueen muiden kuorma-autonkuljettajien kanssa.

Päivät ovat pitkiä. Meno-paluumatka kestää tavallisesti 12–13 tuntia, mutta esimerkiksi rengasrikon, toimintahäiriön tai huonojen tieolosuhteiden vuoksi 17 tuntiakaan ei ole tavatonta. Kun sadekausi alkaa, tulvien laskemista tasankojen teillä voi joutua odottamaan päiväkausia.

Kaivoksessa tehdään töitä liukuvissa vuoroissa, joten heti kun Maxine saapuu tukikohtaan ja purkaa kuorman, toinen kuljettaja kapuaa ohjauspyörän taakse ja lähtee reissuun. Kun tämä 12 tai 13 tunnin kuluttua palaa, Maxine kiipeää jälleen ohjaamoon, laittaa Jimmy Barnes -suosikkilevynsä soimaan, ja homma alkaa alusta.

Maxine myöntää, että näissä hommissa ei liiemmin näe naisia. Vain kerran hän on nähnyt toisen naisen maantiejunan kuljettajana. Monet eivät usko hänen ajavan maantiejunaa – eteenkään ihmiset, jotka tapaavat hänet ensimmäistä kertaa. – He hämmästelevät ja sanovat, ettei päälle päin uskoisi, hän kertoo.

Maxine on kuitenkin aina halunnut kuorma-autonkuljettajaksi. Miesvainaan tavoin myös isä ajoi kuorma-autoa, ja Maxinelle ajaminen on mieluisaa ja tulee luonnostaan. Ja vaikka hän on nainen ja työympäristö kovin miehinen, hän tietää ansainneensa miesten kunnioituksen – ja tunne on molemminpuolinen. 

Pojat ovat mahtavia. He soittelevat radiolla ja kysyvät, olenko kunnossa. Niin me kaikki teemme. Ei se johdu siitä, että olen tyttö. Meillä on vain tapana katsoa toistemme perään. Olemme olleet täällä kauan, ja meistä on tullut perhe.

Maxine Taylor

kuorma-autonkuljettaja

Pahvikuvia dingoista.

Länsi-Australian syrjäiseltä Pilbaran alueelta on noin 5 000 km:n matka Maxinen kotikaupunkiin Brisbaneen, joka sijaitsee itärannikolla.

– Pojat ovat mahtavia, hän kertoo. – Jos joudun pysähtymään tai autoon tulee vika, he seisahtuvat ja kysyvät, riittääkö vesi ja onko ruokaa tarpeeksi. He saattavat myös jäädä auttamaan. Tulemme toimeen erinomaisesti. He soittelevat radiolla ja kysyvät, olenko kunnossa. Niin me kaikki teemme. Ei se johdu siitä, että olen tyttö. Meillä on vain tapana katsoa toistemme perään. Olemme olleet täällä kauan, ja meistä on tullut perhe.

Maxine ja hänen työtoverinsa järjestävät säännöllisesti grillijuhlia, joissa naukkaillaan, jutellaan, nauretaan ja vitsaillaan. Se pitää moraalia yllä.

– Meillä on hyvä yhteisymmärrys, ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tulevat hyvin toimeen. Tässä työssä se on jopa edellytys, koska vietämme toistemme seurassa enemmän aikaa kuin perheidemme luona.

Hänen oma perheensä asuu eri puolilla Australiaa. Perheen kotitalo on yhä Brisbanessa, jossa yksi hänen aikuisista lapsistaan asuu. Kaksi muuta asuvat kauempana etelässä Uudessa Etelä-Walesissa. Hänellä on kaksi lapsenlasta, tyttöjä molemmat. Tyytyväisenä hän kertoo, että poikakin on tuloillaan.

– Toisinaan eksyn omiin aatoksiini, hän kertoo. Ajatus tuppaa harhailemaan. En näe perhettäni kovin usein. Se ei ole mikään suuri murheenaihe. Heidän kanssaan on aina mukava vaihtaa kuulumisia. Olen kai vain tottunut siihen.

Päätös pitää Brisbanen-kotitalo – ja asuntolaina – on ollut eräs tärkeimmistä syistä jatkaa kuorma-autonkuljettajana. Mutta vaikka hän on asunut talossa 25 vuotta, nykyään hän kutsuu Port Hedlandin kaivosleiriä ”kodiksi”.

– Kahdeksan viikon jälkeen odotan kovasti, että pääsen kotiin Brisbaneen. Mutta kun sitten olen kotona – eikä siellä ole ketään – odotan jo malttamattomana paluuta. Pidän kovasti leiristä, tästä meidän elinympäristöstämme.

Täällä syrjäseudulla kuljettajat kiintyvät paitsi toisiinsa myös suuriin Volvo kuorma-autoihinsa. Yhtiö ajaa niin raskaita kuljetuksia, että kuorma-autot on huollettava vähintään kerran viikossa. Kuljettajien on tankattava ja tehtävä ajoa edeltävät tarkistukset päivittäin, sillä autot ovat ajossa yötä päivää.

Katse aavikkotaipaleella.

Täällä on yksinäistä. Elonmerkkejä ei juuri näy, mitä nyt lehmä, kameli tai dingo silloin tällöin lönkyttelee tien poikki. Ja päivät ovat pitkiä.

 

– Kyyti on erittäin mukavaa ja tasaista, ja huolehdimme niistä niin kuin ne olisivat omia. Kaikki aika kuluu samassa kuorma-autossa, joten sen pitää mielellään siistinä ja hyvässä kunnossa. Jos yhtiö käyttää tilapäistä kuljettajaa eikä tämä pidä kuorma-autosta huolta, minä närkästyn, Maxine kertoo ja täydentää: – Isällä oli Volvo. Minäkin satun ajamaan Volvoa, joten se on erittäin lähellä sydäntäni.

Vaikka kuorma-auto ja sen myötä koko elämäntapa ovat Maxinelle rakkaita, hän miettii myös elämää sen jälkeen, kun autiomaan tiet ja mangaanikuljettajan työ joskus jäävät taakse.

– Haluaisin tehdä tätä ehkä vielä viisi vuotta ja jäädä sitten eläkkeelle, hän kertoo. – Minulla ei vielä oikein ole suunnitelmia. Vietän varmaan enemmän aikaa perheeni kanssa Uudessa Etelä-Walesissa.

Toistaiseksi hän kuitenkin aikoo nauttia joka hetkestä tien päällä – stereoiden huudattamisesta ja huulenheitosta ”poikien” kanssa radiopuhelimessa.

– Pidän siitä niin kovasti, hän kertoo. – Toivon, että miesvainaa olisi minusta ylpeä. Kyllä hän varmaan olisikin.

Kuorma-auto

Kuorma-auto: ”Quad”-maantiejuna.
Malli: Volvo FH16.
Moottori: 700 hv, 3 150 Nm:n vääntömomentti ja I-Shift.
Vetoauto: 10x6 (kaksi kääntyvää akselia, Tri Drive).
Perävaunu: 4 perävaunua – 2 ”A”-perävaunua, 2 dollya ja kaksoisperävaunu (yhdistelmässä on kaikkiaan 7 osaa).
Paino: 175 tonnia (kokonaisyhdistelmämassa).
Hyötykuorma: Yli 113 tonnia.
Pituus: 53,5 metriä.
Pyöriä: 84.
Polttoaine: Kapasiteetti jopa 1 840 litraa. (Kaivosten ja Port Hedlandin välillä ei käytännössä ole tankkauspaikkoja, ja jopa 800 km:n välit ovat tavallisia.)
Ominaisuudet: Räätälöity kuumiin ääriolosuhteisiin.

  • Kylmävaraajia kuljettajan turvaksi odottamattomien tilanteiden varalle.
  • Karjapuskurit kuorma-auton ja villieläinten yhteentörmäysten varalta.
  • Erikoisjäähdytysominaisuuksia riskialttiiden osien, kuten akkujen ja tasauspyörästöjen, lämpötilanhallintaan.

Aiheeseen liittyvä sisältö

Kokenut kuljettaja koetuksella Kanadan vuoristoteillä

Rod Stanley on ajanut raskaita kuormia jo 18 vuotta. Kokemuksesta huolimatta Länsi-Kanadan kiemurtelevat vuoristotiet ja ajorajoitukset ovat hänelle kova koitos. ...

Selviytyjä maailman vaarallisimpiin kuuluvalla tiellä

Järki, taito ja kokemus ovat pitäneet Juan Manuel Manriquen hengissä 45 vuotta maailman vaarallisimpiin kuuluvalla tiellä. Paikka on Paso de los Caracoles, Chile....

Suolaa louhimassa Bolivian suurelta valkoiselta tasangolta

Armoton kirkkaus ja ohut ilma. Niin ihminen kuin konekin joutuvat lujille maailman suurimmalla suolatasangolla. Kuorma-autonkuljettaja Dario Machaca Colque on työskennellyt täällä yli 30 vuotta....

Suodata artikkeleita

5 true 5